Vaikea aamu.

Työnnän mieheni lääkkeitä ojentavan käden pois. "Jätä ne siihen. Otan ne myöhemmin."
Makaan kotona sängyssäni enkä haluaisi herätä.

Muistojavielä kahdenkymmenen vuoden takaa: mielisairaalassa olin vaipunut horrokseen. En enää halunnut edes syödä, olla vain horroksessa tuntematta mitään. 

Joskus haluaisin päästä tuohon samaan tilaan: en kestä enää tätä kipua ja ahdistusta, haluan haihtua  vähitellen pois kaikesta, täydelliseen tunnottomuuden tilaan, lakata olemasta.

Puolenpäivän tienoilla oli pakko nousta vessaan. Loppujen lopuksi kävelen keittiöön asti ja juon pannussa olevat kahvinjämät ja laitan keksin päälle runsaasti pähkinävoita. Verensokeri nousisi nopeasti ja hetken tuntuisi hiukan paremmalta.

Sairaalassa maatessani olin vielä alle neljäkymppinen ja minulla oli pienet lapset. Nyt kuudenkympin rajapyyki häämöttää. Onhan tässä välissä toki ollut hyviäkin jaksoja mutta jotain pohjimmiltaan on aina pielessä. Ei se itsestään korjaude, ei aika kaikkea paranna.

Miksi palaan säännöllisin välein pohjamutiin? Onko se huono itsetunto ja alemmuudentunne, vai syyllisyyden ja häpeän tunteet, perfektionismi, ylpeys, kateus vai ihmisten miellyttämisen ja hyväksynnän haku? Karma? Miksi olen eksyksissä eikä sitä oikeata polkua tunne löytyvän?

Kauanko tätä kaiken lamaannuttavaa  tuskallista ahditusta on taas kestänyt, kaksi viikkoa vai enemmän? Eilen räpläsin puhelintani ja luin artikkeleita masennuksesta selvinneille.  Helpottavaa todeta että en ole ainoa, on todella  paljon  muitakin jotka ovat kokeneet saman ja ymmärtävät mistä puhun tai kirjoitan.

Näissä eilen lukemissani tarinoissa ihmiset olivat palanneet työhön, entisten  harrastusten ja ystävien pariin. Tässä kohtaa hieman mietityttää: jos palaa vanhaan elämäänsä niin eikö silloin ole riski sairastua uudestaan? Eikö sairaus ole merkki siitä,että jotain elämässä on pahasti pielessä ja on tarve löytää oikeampi suunta? Jotain tulee muuttaa eikä väkisin pyrkiä siihen samaan muottiin joka sai voimaan huonosti.  Ei kai lääkkeiden ja terapian tarkoitus ole väkisin tukea jatkamaan elämää, joka ei tunnu oikealta, saa voimaan pahoin?

Näinä pahoina akuuttihetkinä ei tosin olisi voimiakaan aloittaa mitään uutta. Jo hampaiden pesu on joskus todellinen saavutus yhdelle päivälle. Mutta voi hyvinkin olla että jonain päivänä voimat alkavat taas palata.

Iltapäivällä onnistun nousemaan uudestaan ylös sängystä meen jopa pihalle asti ja istutan muutaman kukan ruukkuihin. Katselen kaunistunutta ikkunasyvennystä ja hymyilen.

Joskus ohikiitävän hetken verran rinnassa ei painakaan ahdistus vaan nopea lämmin ailahdus. En tiedä mistä se tulee ja mihin se menee,  mutta tiedän:elämä ei ole lineaariasta , se on syklistä.